Mun vai sun asia??

Moikat,


Ja ihanaa joulunalusaikaa. Tai ihanaa ja ihanaa, itse en ole vielä joulua edes erityisemmin miettinyt, paitsi tietenkin ruokapuolta, mutta muuten kaikki on vielä jossain takaraivossa odottamassa sitä kiirettä ja stressiä, niinkuin jokainen joulu aikaisemminkin. En todellakaan kuulu heihin, jotka aloittavat joulun valmistelut heti kesällä. Joulu tulee, vaikken riehukkaan hulluna, eikä paketin pakettia ole vielä ostettu. Mä rauhoitun siihen joulun odottamiseen.


Viikonloppuna olin pitkästä aikaa viihteellä. Kaverin 50-vuotis pirskeet. Oli ihan hauskaa, paitsi sunnuntai-aamuna ei kovasti naurattanut, mutta tiesipähän taas olleensa. Ja tietää, että seuraavaan kertaan menee taas aikaa.


Musta oli kiva tavata vanhoja kavereita ja vaihtaa kuulumisia, tiettyyn pisteeseen asti. Monia huolestutti laihtumiseni, oikein niinkuin kunnolla oli siitä huoli, voisinpa melkein sanoa, että jankuttamiseen asti. Lauseet "nyt et kyllä yhtään enää laihduta", "susta tulee kuivan näköinen, jos laihdutat enää yhtään", "naisella pitää olla pyöreitä muotoja" ja sitä rataa. Monta kertaa sama laulu. Kyllästymiseen asti samaa laulua. Ja jotenkin tuntui, että moni melkein toivoi sitä, että saisin kadotetut kilot takaisin. Pöh sanon minä.


Toki yritän ymmärtää ihmisten huolenpidon, mutta kun ei omat selittelyt enää edes auttaneet. Mihähän syön hyvin, liikun kohtuullisesti ja voin erinomaisesti. Ei mulla ole hätä päivää. En ole sairaalloisen laiha, ei pelkoakaan siitä. Paino on ihannepainossa, joten mikä tässä on se ongelma??


En tiedä, ehkä se on osalla kateutta siitä, mitä olen saavuttanut. Osa varmasti ehkä haluaisi itse jotain muutosta, mutta niitä tekosyitä on taas keksitty muutama lisää jne. Mutta se, mitä itse haluaisin, olisi vilpitön onni toisen puolesta. Sellainen onni, ettei tarvitsisi jankuttamalla kertoa itselleni, mitä saan tehdä ja mitä en enää saa tehdä. Et saa laihduttaa, et saa laihduttaa, etkä varmasti saa laihduttaa. Selvä.
Lähtökohtanahan tässä täytyy kuitenkin todeta se, ettei tämä projektini edes käynnistynyt sinun takiasi, vaan ihan itseni vuoksi sitä olen tehnyt. Ja arvaa mitä, teen jatkossakin. Voi olla, että muutama kilo tippuu tai muutama kilo tulee takaisin, so what. Ne eivät ole sinun kilojasi. Lähdetään siitä.


Mua oikeasti vähän jurppi. Ihan vähän vain. Pidän itseäni melko täysipäisenä ihmisenä tietäen, mitä teen, joten annettaisiinko tämän asian olla ihan vain minun asiani. Tai jospa vaikka kokeiltaisiin sellaista kannustavaa lähestymistapaa. Toisaalta, ihan sama, teen kuitenkin ihan itse jatkossakin päätökseni ja kannan niistä vastuun. Ja pointti, omia läskejänihän minä tässä olen hävittänyt, en sinun.


Ja taas upruttamista, kaikella rakkaudella!

Minkälainen nainen

Kerroinkin tuossa jo aiemmassa kirjoituksessani siitä, miten valtavia asioita joutuu tai pitäsi varmaan sanoa, että pääsee käymään läpi siinä, kun laittaa kroppaansa kuntoon. Ei voi missään nimessä vähätellä niitä fiiliksiä, joita pään sisällä joutuu käymään, mutta kun ne on käsitelty, ollaan tässä.

Se entinen minä, se ehkä luimuileva, itseään häpeävä nainen on poissa. En ole tavannut häntä pitkiin aikoihin. Tänään sen ymmärsin. Ei olla vain tavattu. Tai sitten hän on kasvanut ja herännyt. Siltä ainakin minusta tuntuu.
Vihdoin siinä tilanteessa, että voit rohkeasti olla sitä mitä olet. Minun ei tarvitse hävetä tai peitellä asioita. Nyt mä olen niin vapaa. Vapaa tekemään mitä mieleen juolahtaa, vapaa nauttimaan ja vapaa antaakseni ehkä toiselle tilaa vierelleni, tai antamaan aikaani.

Aika moninaisia asioita tuli opittua matkan varrella, matkallani tähän naiseuteen, joka minussa nyt on. Minä annoin itselleni luvan nauttia. Voin tehdä asioita, joista pidän, jotka tuottavat mielihyvää, minun ei tarvitse niitä hävetä tai peitellä. Sen ymmärtäminen, että tyytyväisempi minä tuo monin verroin muillekkin mielihyvää. Ei ole varmasti keneltäkään pois se, että minullakin on lupa nauttia ja iloita asioista.
Vaikka olenkin monessa roolissa, äitinä, työntekijänä, ystävänä ja läheisenä ei vähennä myöskään minun oikeuttani itse päättää siitä, mikä on minulle hyvästä ja mikä pahasta. Minä rakastan ja olen rakastettu, se riittää.
Ne kokemukset, joita minulla on ollut, ovat saaneet arvoisensa mittasuhteet. Mutta voin sanoa, että arvostan nykyään jokaista kokemusta. Kaikki ne ovat kasvattaneet minut nyt minuksi.

Olen myös tutustunut itseeni. Naisena ja ihmisenä. Se on retki ja seikkailu, jonka jokaiselle soisin. Ei ole mitään syytä kieltää itseltä asioita vain sen takia, etteivät ne ehkä kaikkia miellytä. Pakko ei ole kuin syntyä ja kuolla, kaiken siltä väliltä voit ihan itse määritellä. Mikä tuottaa sinulle mielihyvää, nauti siitä, nauti niin kuin se olisi viimeinen kerta. Elämä on.

Minä olen nyt rohkeasti nainen. Minä olen nyt ihana minä. Ja sillä ihanalla minällä on vihdoin ne pitkävartiset saappaat korkoineen ja se ihana tykkää käyttää hameita. Koska on nainen ja nauttii siitä. Ja se rakastaa elämää!! Ja on niin valmis kaikkeen. Kiitos minulle.
Hän on onnellinen nainen.

 

Elämäni syksyä

Taas pitää todeta se, miten nopeasti aika menee. Mä olen kohta ollut kolme kuukautta töissä, vaikka tuntuu että vasta aloitin. Silti, vaikka päivät meneekin töiden merkeissä, paljon on ehtinyt tapahtumaan niiden töiden lisäksi.

Mä alan olemaan pikkuhiljaa valmis. Kropan osalta ihannepaino saavutettu kuukausia sitten, vähän vahingossa se siitä vielä muutaman kilon tipahti alaspäin, mutta uskon, että nyt ollaan sitten siinä, mihin se tulee jäämään. Ja onhan se toisaalta kiva tietää, että sitä pelivaraa on sitten muutaman kilon verran :)
Kävin myös vihdoin siellä plastiikkakirurgin luona. Mukisematta suostui siihen, että ylimääräinen nahka hoidetaan kuosiin kunnallisella puolella. Iso leikkaus edessä, mutta mua ei pelota. Mä olen niin asennoitunut siihen, että urakkani sinetöidään tällä. Tätä mä halusin ja sen sain. En voi olla muuta kuin kiitollinen.

Henkisellä puolella on myös edistytty. Pääkoppa alkaa vihdoin tajuamaan sen, että enää ei tarvitse hävetä itseään. Oikeasti jännä, sitä uskaltaa hymyillä vieraille ihmisille, voi pysähtyä juttelemaan ja voi olla reilusti se oma itsensä. Ei tarvitse piiloutua. Itseluottamus on kasvanut entisestään, mutta nyt aivan eri tavalla. Sitä on tosi vaikea selittää, mutta mä vihdoin uskon itseeni ja annan mahdollisuuksia. Verrattuna entiseen, en tuntisi itseäni, ellen tietäisi. Mutta se, miten paljon tällainen urakka vaatii, sitä ei pysty edes kertomaan. Jos mietitään, ainahan mä olen ollut sosiaalinen ja aikaansaava. Mutta tämä on niin erilaista. Mä olen itse niin eri tavalla tyytyväinen itseeni ja tekemisiini.
Lisäksi olen päästänyt monesta vanhasta asiasta irti, lakannut välittämästä. Vanhoja kavereita on jäänyt paljon matkan varrelle, intressit eivät vain riitä.  Mulla on isommat tavoitteet. Ja irtipäästöjä tapahtuu koko ajan, asiat saavat oikeanlaisensa mittasuhteet. Miksi roikottaa vanhaa mukanaan, jos se ei oikeasti anna mitään, vaan enemmänkin ottaa. Se, että opin kunnioittamaan itseäni ja rakastamaan omaa minuuttani on voitto, minulle. Joku voisi pitää itsekkäänä, mutta ei se sitä ole. Se on sitä, että minä tiedän, mitä ansaitsen. Ja se mennyt ei anna minulle mitään, enää. Se on nähty.
Ehkä eniten mä tykkään kuitenkin siitä, että vihdoin myös annan itselleni luvan nauttia.
Ei minun tarvitse tehdä asioita miellyttääkseni muita, minä teen ne itseni takia tai juuri siksi. Enää ei tarvitse olla jollain oudolla tavalla" läheisriippuvainen". Minun ei tarvitse. Se on oikeasti vapauttavaa. Siinä muuttuu monta asiaa elämässäni, mutta ne ovat vain niitä asioita, joiden onkin muuttuva, jotta minä pääsen eteenpäin. Koska sinne minun on mentävä, eteenpäin. Koska minä olen valmis. Ja toisaalta, niin sinäkin. Ehkä sinä olit jo aikapäiviä sitten, minä en vain huomannut sitä. Mutta nyt tiedän ja annan olla.  Ja itseni tiedän. Olen valmis irtautumaan siitä vanhasta ja totutusta. Olen valmis siihen muutokseen.

Musta tuntuu, että tämän vuoden aikana mä olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin vuosikymmeniin. Se on pelottavaa. Sitä aina kuvitteli tuntevansa itsensä, mutta ei se niin mennyt. Nyt minä tunnen itseni. Muutosten edessä tulee vielä monet itkut, mutta itketään ne pois ja jatketaan.

Ja tiedätkö miltä tuntuu olla oikeasti onnellinen? Tältä. Just tältä. On taas jotain mitä odottaa, jotain mitä kohden kulkea. Ja se tuntuu jännältä. Välillä kutittaa vastanpohjasta ja jännittää, välillä vain hymyilyttää. Ja sitten on myös tätä; nuorimmainen lapsi lainaa omat hyvät kuulokkeensa minulle, jotta voin blogatessa kuunnella kaikki mahdolliset rakkauslaulut ja itkuvirret sekä kirjoittaa, olla samalla itsekseni. Se on sitä parhainta onnea. Ja onnea on myös se, että musta on hienoa mennä huomenna töihin! Kun mä tykkään ja onnistun. Niih. Se on niin paljon asioita ja joka päivä tulee uusia. Ja siitäkin mä tykkään!
Ja se on myös sitä voittotuuletusta!! Mä tein sen ja löysin itseni!! Wuhuu. En moiti.

From Katri with love <3




 

Töitä ja vapaa-aikaa

Moikat, pitkästä aikaa.

Vähän jännitti tuossa kuukausi sitten työn aloittaminen ja runsaan vapaa-ajan menettäminen. Työttömänä sitä oli aikaa ravata jumpalla mihin aikaan päivästä tahansa, nyt päivät menevät töissä. Mutta eihän tämä hankalaa nytkään ole. Elämähän on täynnä valintoja. Joku valitsee työpäivän jälkeen sen kotisohvan, joku menee baariin ja joku menee salille. Mä otin edelleen tuon viimeisen vaihtoehdon. Tosin nykyään en käy salilla 7 kertaa viikossa, 4-5 kertaa on ihan ok määrä. Ottaen huomioon, että aamuihmisenä lähden jo viiden aikoihin koiran kanssa lenkille. Lenkkeilystä on tullut yksi uusi rakas harrastus, kaiken muun lisäksi. Ja mulla on tavoite, taas. Ensi keväänä mä haluan osallistua Naisten kymppiin. Se vaatii vielä aika monta juoksu kertaa, mutta joka päivä sitä tulee muutama metri enemmän juostua kuin edellisenä päivänä.

Ja juu, ensimmäiset viikot olin väsynyt. Väsyttää vielä nykyäänkin välillä, mutta kaikki uusi vain ottaa sen oman aikansa. Uusi päivärytmi, uudenlainen työ aivoilla jne. Kroppa kuitenkin tottuu. Kun asioita vaan jaksaa tehdä.

Olisihan noita tekosyitä taas jättää menemättä liikkumaan. Kotityöt, ruuanlaitot, pyykinpesut, lastenhoidot ja kaikki. Mutta kaikki hoituu, kun niiden haluaa hoituvan. Tai se on siitä motivaatiostakin kiinni. Niistä omista tavotteista ja unelmista.
Ja musta on oikeasti kiva huomata, että päivä päivältä olen lähempänä omia unelmia ja tavotteita.
Minähän olen äärettömän kilpailuhenkinen, inhoan häviämistä yli kaiken. Ja kilpailu oman itsensä ja mielensä kanssa on aika haastavaa.

Elämä siis kaikin puolin taas mallillaan. Muutamaa epäkohtaa tietenkin lukuunottamatta, ettei vain olisi liian auvoista tai pääsisi liian helpolla. Mutta ajan kanssa, ajan kanssa. Kaikki asiat kääntyvät aina hyvästi, kun vain vähän viitsii nähdä vaivaa ja odottaa. Näin mä uskon. Ja uskon, että olen oikeassa.

Työt maistuvat hyvältä. Paljon vastuuta ja haasteita, uuden opettelua, mutta sellaisen mielekkään uuden. Musta on kiva tehdä hauskaa työtä. Ei tarvitse mennnä naama norsun veellä toimistolle, vaan voi oikesti laittaa sitä punaa huuliin ja hymyillä jo työmatkalla. Piristää ehkä jonkun toisen vähän tympeämpää aamua. Miten vain. Mutta kivaa on ja se saa näkyä.

Jatkuu taas, kunhan töiltäni ja vapaa-ajaltani ehdin. Moikat. Taas.

Kuulumisia

Arki on palannut perheeseeni. Koulut alkaneet ja omat työasiani järjestyneet. Tai siis työttömyysasiat järjestyvitä parhain päin ja kuuluvat nyt menneeseen aikaan.

Nuorimmaisen koulu starttasi hyvin. Olen niin iloinen siitä, että kaveripiiri on pysynyt kesälomienkin ajan ennallaan. Se entinen yksinäinen poika on nyt vaihtunut iloiseksi nuoren miehen aluksi. Jopa opettajalta on tullut pari viestiä siitä, miten iloinen hän on nähdessään lapseni hymyilevän ja viihtyvän kavereiden seurassa. Sellainen asia on lottovoitto kiusatulle lapselle. Ystävien ja koulukavereiden merkitystä ei voi vähätellä millään tavalla. Ja onhan se niinkin, että myös äitinä olen niin tyytyväinen tähän muutokseen. Toki huomaan muutenkin sällissä jo orastavia murkkuikäisen piirteitä, mutta kestetään nekin sitten kun niiden aika koittaa.

Keskimmäisen kesätyöt loppuivat Turvatiimillä. Ikäväkseen oli todettava, että yrityksen yt-neuvottelut hankaloittivat pojan suunnitelmia ilta- ja viikonlopputöiden suhteen, mutta tarpeeksi motivoituneena jäpikkä laittoi hakemuksia muihin alan yrityksiin ja sieltähän se taas tärppäsi. Tiistaina on työsopparin allekirjoittaminen ja sitä myöten duuniasiat hänenkin kohdallaan lutviutuivat parhain päin. Toki koulun ja työn hoitaminen saattaa olla välillä rankkaa, mutta kyllähän sitä itsekkin opiskeluaikoina hyvin jaksoi. Ja kun on tavotteita, ne on hyvä saavuttaa.
Ja perjantaina sitten kutsuntoihin..mä niin en kestä tätä ajatusta, että aika menee näin älyttömän nopeasti.

Esikoinen viihtyy edelleen Kirkkonummella. Perheeseensä on tullut vain kaksi uutta jäsentä, Hippo sekä Onni. Ihanat ja hullut kissaveljekset. Kädet naarmuilla tytär käy täällä meillä ikääntyvää äitiään katosmassa :)
Opiskelupaikkaa ei tämän syksyn osalle irronnut, mutta kirvestä ei ole heitetty kaivoon. Ensi keväänä taas uudet haut. Tytärkin selvästi tietää, mitä haluaa. Ja hyvä niin. Kyllä se ammatti  on hyvä nuorena hankkia. Olkoonkin, että mieli vielä tulee varmasti hänelläkin monta kertaa aikuisiällä muuttumaan, mutta antaa se kuitenkin turvaa ja pysyvyyttä, se ammatti siis.

Mutta meillä siis kaikki kohdillaan. Samoilla ja ei niin samoilla mennään eteenpäin. Jumpalla käydään vieläkin monta kertaa viikossa ja tullaan käymään. Ensi viikolla aloitan parit uudet jumpat, ainakin menen kokeilemaan niitä. On hienoa huomata, että sen oman kunnon kasvaessa, ne haasteetkin tulevat jo mukaan tähän harrastukseen. Sitä laittaa ihan eritavalla itseään likoon, kuin esim. vielä vuosi takaperin…silloin sitä halusi vain olla mahdollisimman huomaamaton ja tehdä vain sellaisia asioita, joissa ei pelännyt niin paljon epäonnistuvansa. Toki vieläkin menen mielellään sinne takariviin, ihan vain antaakseni muille sen treenirauhan..mun rytmitaju ja askeltaminen on vieläkin ihan omaa luokkaansa, enkä halua missään nimessä olla muiden tiellä…hyvä selitys tämäkin.
Ja senhän mä unohdin kokonaan kertoa, että olen aloittanut aamun pimeinä tunteina koiran kanssa lenkkeilyn. Hitaasti mutta varmasti juostu matka on pidentynyt ja mä vielä näytän, että ensi keväänä pystyn juoksemaan jonkun pikkuisten massatapahtuman mukana..vaikka cityrun tai jotain.

Ihanaa syksyä meille kaikille. Avaudutaan taas toisena torstaina.

Häätö omalle lapselle??

Olimpa iloinen siitä, että poikani sai omalta tulevalta alaltaan kesätöitä. Sitä työkokemusta ja näkemystä siitä opiskeltavasta alasta on todella hyvä saada. Kokonaiskuva varmasti hahmottuu hyvin ja viimeistä opiskeluvuotta ajatellen tämä oli hyvä ratkaisu. Mahdollisuus ehkä jatkaa työssäoppimisjaksonkin samaisessa paikassa, ehkä jopa ilta- ja viikonlopputyötä.

Ja mikä tässä tilanteessa oli parasta, pojalle tarjoutui mahdollisuus suorittaa autokoulu kesän aikana näillä tienesteillään. Ajokortti on kuitenkin turvallisuusalalla etu, paremmat työllistymismahdollisuudet esim. piirivartijaksi aukeavat ajoluvan myötä.

Poika asuu minun, äitinsä luona. On asunut siitä lähtien kun syntyi ja avioeromme jälkeen, noin 12-vuotta sitten, poika on ollut koko ajan kirjoilla luonani. Tietenkin, koska poikahan fyysisesti asuu kanssani. Ei olisi tullut mieleenkään laittaa lasta kirjoille esim. poste restanteen, vaikka selvästi olisi ehkä pitänyt. Miksi?

Siksi, että minä olen työtön. Ja minulla on täysi-ikäinen poika. Maaliskuussa 18-vuotta täyttänyt, ammattikoulun viimeiselle lukuvuodelle menevä poika, joka sattui onnekseen saamaan kesätöitä ja ikäväkseen asuu kotonaan.

Koska olen työtön ja olen yksinhuoltaja, olen saanut asumistukea, tietenkin. Yhteiskunta haluaa pitää omistaan huolta. Mutta miten käy kun rohkaisemme lapsiamme työntekemiseen? Koko tämä kesän aikana hankittu lapsen tulo jaetaan seuraavalle vuodelle perheeni tuloksi. Se raha, jonka eteen poika teki töitä saadakseen ajokortin ja rahoittaakseen taas alkavia opintoja. Ettei tarvitsisi hakea sitä opintolainaa. Jotta pärjäisi itsenäisesti. Jottei tarvitsisi hakea toimeentulotukea. Jotta voisi niillä omilla tienesteillään omalta osaltaan auttaa sitä tilanetta, joka aika useassa perheessä nykypäivänä on. Vanhemmilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia auttaa nuoria taloudellisesti. Nuoret ovat itse motivoituneita tekemään töitä sen rahansa eteen. Mikä on oikein. Ja minun nuoreni halusi tehdä töitä saadakseen sen ajokortin. Virhe.

Meillä olisi ollut tietenkin vaihtoehtoja. Laittaa nuori esim. poste restante osoitteeseen, vailla vakituista asuntoa olevaksi tai muuttaa hänen kirjansa esim. isänsä luokse, mutta eihän se olisi oikein. En minä ainakaan pystyisi nukkumaan öitäni rauhassa, tietäen, että olemme toimineet väärin. Koska poika asuu kotonaan.

Nyt tämän koko kesätyön aikana kertynyt palkka aiheuttaa sen, että asumistukemme pienenee noin 200 euroa kuussa. Toki haen päätökseen oikaisua, koska pojan kesätyöansioksi on laskettu 4200 euroa, joka on aika kaukana todellisuudesta. Mutta periaattessa en ymmärrä tätä mallia.
Pyrimme tukemaan ja kannustamaan nuoria opiskeluun, jotta työllistymismahdollisuudet olisivat paremmat. Pyrimme tukemaan nuoria, ettei heistä tulisi syrjäytyneitä.

Laskimme, että kaikkein taloudellisesti "järkevin" keino olisi heittää nuori pihalle. Hakea nuorelle kaupungin vuorka-asuntoa ja sitä myöten tietenkin ihan omaa asumistukea jne. Tämän muutaman kesäkuukauden takia. Kumpihan kävisi yhteiskunnalle edullisemmaksi? Käyttää tarveharkintaa näiden tukien myöntämisissä opiskelijoiden kesätöiden osalta vaiko tukea nuorta sitten enenmmän taloudellisesti hänen saadessaan oman asunnon. Veikkaanpa villisti, että nämä kesäkuukausien järkevöittäminen olisi se järkevä ratkaisu.

Toki, oma nuoreni on itsenäinen ja pärjäävä. Hänen saadessaan oman asunnon, hän tulee selviämään. Hän on saanut aika hyvät opit siitä, miten tämä  yheiskunta toimii. Eihän kukaan yhteiskunnan rahoilla halua elää, mutta mitä sitten, kun vaihtoehdot lyödään vähiin?

Teenkö nuorelleni häätöpaperit omasta kodistaan ja toivotaan parasta. Kyllähän yhteiskunta sen vuokrankin sitten maksaa, kun nuori pian sinne armeijaan lähtee…

Äly hoi, älä jätä.

Minä olen työtön, sinä olet työtön, mut mehän ei ollakkaan mittään

Melkein tekisi mieli lauleskella sitä työttömän arkiviisua, mutta en taida kuitenkaan kiduttaa sinua sillä. Katkeruuteen ei työnhakijalla ole sijaa, eihän se työpaikka päätä aukomalla löydy.

Itse luokittelen itseni tällä hetkellä erittäinkin aktiiviseksi työnhakijaksi. CV on päivitetty ajantasalle, hakemuksen sanamuotoon ja ulkoasuun kiinnitetty erityistä huomiota ja ilokseni työnantajat ovat sen nooteranneet. Mutta se nooteeraus ei nyt ihan riitä, pitää päästä henkilökohtaisesti tapaamaan mahdollista tulevaa työnantajaa. Ja mitä sitten tapahtuu?

Istutaan alas ja jutellaan. Käydään läpi työnhakijan osaamista ja vahvuuksia, niitä asioita, miksi juuri minut tulisi palkata ko. tehtävään. Kyllä. Ja sitten työnantaja kertoo yrityksestä, avoimesta tehtävästä, työyhteisöstä jne. Sellaista asiallista ja rakentavaa keskustelua. Ja yleensä sen tunnin aikana, joka tässä haastattelussa menee aikaa, selviää hyvin se, kohtaako ne henkilökemiat sillä tasolla, että hakija voisi siihen työyhteisöön soveltua.

Hakemiinin paikkoihin on parhaimmillaan ollut yli 700 hakijaa, joiden joukosta haastatteluun on kutsuttu muutamat potentiaalisimmat tyypit. Ilokseni olen ollut muutaman kerran jo mukana näillä loppumetrien kireissä. Mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Jäädään odottelemaan sitä päätöstä, joka on tarkoitus tehdä seuraavan viikon alussa..ikävä kyllä, näitä viikkoja kuluu sitten useampikin, eikä työnantajasta kuulu tuon taivaallista. Ei, vaikka laittaisin itse kyselyn perään.
Ymmärrän kiireen, mutten ymmärrä moukkamaista käytöstä. Mielestäni työnhakijaa tulee kunnioittaa sen verran, että kiitetään haastattelukäynnistä ja kerrotaan, miten rekrytointiprosessi sitten meni. Eli joku  toinen siihen palkattiin, eihän siinä sen kummempaa vaadita. Lyhyt ja kohtelias viesti. Ei vaikeaa. Ei ainakaan pitäisi olla.

Toinen lukunsa ovat sitten nämä myynti- ja markkinointiyhtiöt. Työntekijöitä haetaan työvoimapalveluiden sivuilla mitä jännimmillä nimikkeillä. Haetaan myyntipäällikköä, myyntijohtajaa, ryhmän vetäjää jne. Itse hain myyntijohtajan paikkaa ja pääsin ihan haastatteluunkin. Ja olisin saanut paikan. Ajattele, myyntijohtaja. Wuhuu. Joku voisi tuulettaa, mutta minä en.
Työpaikkailmoituksessa oli mm. myyntijohtajana tehtäväsi on vastata oman myyntipisteesi myyntitavoitteista, myynnin laadusta sekä myyntipisteen yleisilmeestä jne.
Kaikkihan oli hienosti siis. Alottaisinko jo heti perjantaina? En. Koska yrityksen oli tarkoitus vain palkata rivimyyjiä. Myyntijohtajaksi haluava istuisi yhtälailla 8 tuntia päivässä puhelin kourassa ja kilpailisi muiden aloittavien myyjien kanssa paikasta. Se, kuka suorituisi tehtävästään parhaiten, voisi päästä myyntijohtajaksi. Ja jos hyvä tuuri kävisi, myyntijohtaja voisi saada jopa 500 euron pohjapalkan kuukaudessa. 500 euroa. Toki siitä omasta ja ryhmän myynnistä tulisi provikoita, mutta jos myyntiryhmässä on esim. kaksi myyjää itsesi lisäksi, jopa minun laskupääni kertoo sen, ettei oikeasti myyntijohtajan palkka pääse sille oikeutetulle tasolleen.

Tuollainen työpaikkailmoittelu on mielestäni ensinnäkin harhaanjohtavaa, yrittäjä suoraan haastattelussa kertoi, että ilmituksilla on tarkoitus vain saada mahdollisimman moni istumaan siihen haastateltavan paikalle ja aloittamaan työt. Lisäksi koen itse, että oma ammattitaitoni ja osaamiseni aliarvioidaan tuossa täysin. Toki minullakin on vielä kehittymisen varaa monellakin saralla, mutten kuitenkaan koe, että ikäiseni, kokemukseni omaava osaaja olisi niin työpaikan tarpeessa, että lähtisin oikeasti tekemään sellaista, mikä ei tulevaisuuteni kannalta ole mitenkään hyödyllistä, eikä sillä, että osaamistani ja ihmisarvoani aliarvioidaan edes ehdottamalla tuollaisia ehtoja työsopimukselle.

En siis aloita töitä vielä perjantaina, mutta jonain perjantaina minä olen jo töissä. Koska tiedän, että oikeanlainen työnantaja osaa sitä osaamistani ja ammattitaitoa arvostaa oikealla tavalla. Ja on valmis jopa maksamaan palkkaa tehdystä työstä. Siihen asti etsitään aktiivisesti sitä oikeaa, koska se on siellä jossain.