sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Rauhallista rakkautta

Mennyt viikko oli rankka. Mielettömästi tehtäviä töitä ja ensimmäistä kertaa kriisi parisuhteessa. Tai oikeastaan se kriisi oli minulla, korvien välissä. Koska parisuhde ei voi olla vaikea, ihminen voi.
Enkä ikinä muista sitä, että muutamaa päivää ennen "sitä aikaa kuukaudesta" ei kannattaisi lähteä vatvomaan asioita. Jos joku ihminen osaa tehdä välillä draamaa elämään, se olen minä. Eikä varmaan yhtään näissä tilanteissa helpota se, että kumppani sattuu olemaan likimain yhtä voimakastahtoinen ja kovapäinen kuin minä. Sodassa ja rakkaudessa.
Olen aina sanonut, että asioista tulee puhua, niiden oikeilla nimillään. Mutta oma pääni ei vain sitten näinä aikoina ymmärrä järkipuhetta, se ei suostu kuuntelemaan eikä hyväksymään sitä toista näkökantaa asioihin, vaan sillä on selkeästi joku halu repiä asioita pohjamutia myöten auki. Pakko säätää. Pakko olla vain se yksi ja ainoa totuus, se minun totuuteni. Se on niin raastavaa, niin raastavaa, etten itsekkään siitä nauti, Se tietää aina valvottuja öitä, itkua ja hammasten kiristystä. En ole varmasti kumppanina se maailman helpoin ihminen, eikä minun onneksi tarvitsekkaan olla. Huomaan, että päästäkseni tässä suhteessa eteenpäin, minun on käytävä aiemmat epäonnistumiset ja pettymykset läpi. Ne kumpuavat välillä sinne riitojen keskelle, merkkinä omasta epävarmuudesta; ettei nyt sitten taas vain...jne. Vaikken ole se helpoin ihminen, haluaisin uskoa ja luottaa siihen, että näine virheineni olen ihan rakastettava ihminen. Enkä ainakaan tarkoituksella halua olla julma tai paha.

Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Kun mietin asioita, on tapahtunut vain hyviä asioita. Elämässä on menty eteenpäin, On asioita joita odottaa. On asioita, joista nauttii nykyään ihan eri tavalla kuin aiemmin. On asioita, joita arvostan ja joihin suhtaudun aivan eri tavalla kuin aiemmin.
Toisen ihmisen itsestäänselvyytenä pitäminen on muuttunut. Asioiden eteen pitää tehdä välillä töitä, jotta elämä olisi helpompaa.
Välimatka ja aikatauljen yhteensovittaminen vaatii aina omat kommervenkkinsä arkeen. Työt, lapset, harrastukset, omat ystävät jne. Siinä yhtälössä on välillä pyörittämistä, mutta lopulta, kun on sen yhteisen ajan vuoro, se yhdessäolo on niin intensiivistä, niin rauhallista ja niin lämmintä.
Ne hetket ovat niin ainutlaatuisia. Mutta silti minä kaipaan myös sitä arkea. Yhdessä tekemistä, nauramista, vierekkäin nukkumista ja yhteisiä aamukahvihetkiä. Arjen pieniä iloja. Vielä nuo hetket ovat jossain tulevaisuudessa, nyt niistä nautitaan silloin, kun ne aikatauluihin sopivat. Onni on kuitenkin se, että aikatauluja voi muuttaa. Se vaatii molemmilta panostusta ja sovittelua, mutta jos molemmilla on halu ja tarve, ne onnistuvat.

Yhteisessä ajassa arvostan eniten kiireettömyyttä ja kynttilänvaloa. En olisi ikinä uskonut, että minun kaltaiseni ihminen oppisi olemaan yhden illan rauhassa, tekemättä mitään. Mutta ihminen oppii. Ja ihminen nauttii niistä hetkistä. Rakastan sitä, että saan olla lähellä. Rakastan sitä, että toinen silittää välillä tukkaa, hipaisee vaivihkaa niskaa, tai herättää sänkyyn nukkumaan, jos olen normaaliin tapaani nukahtanut toisen kainaloon sohvalle. Rakastan sitä ihon kosketusta, ihon ikävää. Lämpöä. Ja rakastan myös sitä ikävän tunnetta, sehän viestii vain siitä, että toiseta ihmisestä välittää. Rauhallista rakkautta.



Elämä asettaa haasteita. Välillä saattaa kaikki asiat olla poikkiteloin, mutta ne esteet ovat pieniä. Asioilla on aina taipumus järjestyä ja kääntyä hyvästi. Tähän minä uskon. Rakkaudelle on annettu aika ja se löytää oman uomansa silloin, kun kaksi ihmistä sitä yhdessä haluaa. Tämän onnen saavuttamiseksi on molempien tehtävä töitä, molemmilta tulee löytyä halua ja tahtoa ottaa toinen huomioon, joskus jopa uhrautuvasti. Ja unohtamatta yhteisiä, molemmille tärkeitä tavoitteita, Kuulostaa äärettömältä työmäärältä, muttei se sitä ole. Se on luottamusta, rehellisyyttä, puhumista ja itsenä olemista. Hyväksymistä. Ja se on rakkautta.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Matkalla...

Viime kerrasta on näköjään vierähtänyt vähän turhankin paljon aikaa. Yritän jotenkin kuitenkin lohduttautua sillä, että viimeinen kuukausi on ollut yhtä lentämistä paikasta toiseen.
Iloisia ja merkittäviä asioita on myös ehtinyt tapahtumaan. Nuorimmaisen konfirmaatiojuhlat, esikoisen vakkariduunin syntyminen jne. Arki on löytänyt uomansa ja asiat lutviutuvat ilman suurempia ponnisteluja. 


Sentterin armeijaan lähtö lähenee ja jotenkin olen alkanut jo henkisesti valmistautumaan asiaan. Vaikka pojan sijoituspaikka on Santahamina, silti ajatus siitä, että toinen ei enää ilmoittele, mitä tekee töiden jälkeen, ei tule syömään ruoka-aikaan kotiin, ei toivota hyvää yötä jne. saavat ihon vähän kananlihalle. Mutta toisaalta, tätähän me olemme odottaneet! 
Ollaan puhuttu myös siitä, että kun poika lähtee, siirtyy äidin sänky hänen huoneeseensa. Vihdoin, yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, mulla voisi olla oma huone! Ajattele, voisin vain olla möllötä siellä yksin jos siltä tuntuu. Voisin sisustaa sen mukavasti, lueskella rauhassa kirjaa siellä jos siltä tuntuisi. Mulla olisi ihan oma paikka. En kestä! 

Viikonloppuna vietin aikaa myös Tampereella. Pitkästä aikaa hetkiä kahden aikuisen ihmisen kesken. Paljon puhuttuja asioita, toiveita, unelmia. Jos jotain olen entisestä elämästä oppinut, se on puhuminen. Kukaan ei voi ymmärtää ajatuksiasi eikä tekojasi puolesta sanasta tai vihjailusta. Asioista puhuminen niiden omilla nimillään helpottaa olemista paljon, asioiden olettaminen ei auta. Se,että vihdoin uskaltaa jakaa niin hyvät kuin huonoimmatkin tunteet, pelot ja toiveet, voivat pitää suhdetta kunnossa. Pitkä matka on kuitenkin vielä kuljettavana. 
'

Itselleni tämä kaikki on ollut niin uutta. Aiemmin olisi ollut varmasti vaikea onnistua, koska käsitys itsestäni ei ollut vahva. Kuka minä olin? Millainen minä olin? Miten minua sai kohdella? Kun oma itsetunto ei ollut vahva, sitä pönkitti ehkä usein seurustelukumppanin piirteillä ja saavutuksilla. Valmis korttitalo, jonka tarkoitus olikin romahtaa, huteralle pohjalle rakennettu, ilman perustuksia.
Avioeron jälkeinen suhde oli selvästi näille perusteille rakennettu. Suhde, joka jo kertaalleen tuomittiin epäonnistumaan, mutta näiden perusteiden ja luulojen takia, sitä vielä toistamiseen yritetiin, turhaan. Koska minusta ei vain ollut näyttelyvaimoksi tai edustusrouvaksi Moskovaan. Ei vain ollut. Tai suhde, jossa elin narsistin kanssa saman katon alla. Onneksi vain vuoden.

Tiedän, että näiden kokeilujen jälkeen tullut suhde oli oikeastaan  se ensimmäinen askel omaan minuuteeni ja oppimiseen. Se suhde, josta jäi jäljelle ystävyys katkeruuden ja vihan sijaan. 

Koen itse niin, että kommunikaatiossa parisuhteessa pitäisi olla myönteinen ja tunteiden sävyttämä tyyli. Ei ole tarvetta kutistaa toista ihmistä, vaan tukea toisenkin kasvamista suhteessa ja eteenpäin menemistä elämässä. Tarvitsen itse sitä tilaa kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joka haluan olla. Haluan itse, että suhde olisi molemmille turvasatama, jossa voi avoimin ja luottavaisin mielin näyttää tunteensa, ei tarvitse pelätä hylätyksi tulemista vaikkei aina olisikaan hyvä päivä. Suhde, jossa on oikeus ja lupa myös riidellä, ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta. 

Nyt olen siinä pisteessä, että ymmärrän, ettei menneiden murehtimisella ole mitään apua. Ikävien asioiden miettiminen vain lisää negatiivisä tuntemuksia itsestäni. Se, mitä joku on joskus tehnyt tai sanonut oli silloin. Olen ymmärtänyt sen, ettei minun tarvitse enää tietää, mitä hän ehkä silloin ajatteli tai mitkä hänen tarkoitusperänsä olivat. Ne eivät enää kosketa minua. 
Olen oppinut sen, että jos en itse täytä omia tarpeitani, minulla ei ole annattevaa myöskään muille. Ei myöskään siinä parisuhteessa. Kun teen itseni onnellisksi, hyvä olo tarttuu ja siirtyy läheisteni elämään. 

Tänään olen kiitollinen. Kiitollisuus ja rakkaus ovat voimakkaita tunteita. Olen kiitollinen siitä, mitä minulla nyt on, erittelemättä niitä mitenkään toisistaan. 







sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Takarivin tyttö

Tänään tuli tasan kaksi vuotta siitä kun ensimmäisen kerran astuin kuntosalille sisään. Todella epävarmana ja ylipainoisena, häpeillen. Paikka ryhmäliikuntatunneilta löytyi aina takariviltä, pari kertaa jätin menemättäkin, kun huomasin vain eturivissä olleen tilaa. Ei kehdannut.
Muistan aina ensimmäiset kyykkäykset, toiset tekivät varmasti valehtelematta kolme kyykkyä siinä ajassa kun suoriuduin itse ensimmäisetä. Kunto oli todella nollassa.





Ensimmäiset pari kuukautta olivat vaikeimmat, mutta sitkeästi vain oli mentävä. Koska periksi en ajatellut antaa, jotenkin ajatus siitä, että olin kovasti hehkutellut sitä, että aloitan elämäntaparemontin ja en suorituisikaan siitä..se ei vain olisi sopinut minulle. Häviäminen on yksi niitä asioita, joita en kestä. Ja tässä projektissa olisin hävinnyt itselleni. Sille tutulle tytölle, joka minussa asui. Tuttu tyttö silloin, vieras tietyiltä osin nykyään.


Kahteen vuoteen on mahtunut äärettömän paljon asioita, muutoksia, itsetutkiskelua ja oman minän löytämistä. On jotenkin hassua ajatella, että laihdutusprojektissa joutuu käymään läpi asioita, jotka ovat tapahtuneet menneisyydessä, asioita, jotka ovat vaikuttaneet siihen omaan minäkuvaan. Mutta vaikka ikäviäkin asioita on joutunut nostamaan pinnalle, ne ovat asioita, jotka saattelivat minut tähän pisteeseen. Jotenkin täytyy ajatella positiivisesti nämäkin asiat, ilman niitä en olisi ikinä kyennyt tulemaan näin vahvaksi. Ja valmiiksi. Minuksi.


Kahden vuoden aikana ystäväpiiri on muuttunut. Tiesin sen kyllä jo etukäteenkin. Kun arvomaailmat ja kiinnostuksen kohteet eivät enää kohtaa, ei oikein löydy oikein mitään sellaista yhteistä jutunaihetta. Entiset muistelot edellisillan ravintolailloista eivät ole kuuluneet pitkään aikaan mielenkiintoni kohteisiin. Toki vieläkin silloin tällöin käyn ulkona, mutta entiseen verrattuna voisi sanoa, etten liiku baareissa. Ja en häpeä sitä. Se on ollut minun pelastukseni ja minun vapaaehtoinen valintani. Ja oikeasti, shampanja on huomattavasti olutta parempaa.




Kahden vuoden aikana olen muuttunut itse eniten. Tietenkin fyysiesti, mutta enemmän annan arvoa sille muutokselle, joka pääni sisällä tapahtui. Vihdoin opin ymmärtämään sen, että olen arvokas juuri tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse elää miellyttääkseni muita, olla aina muiden käytettävissä vaan minä sanelen ne asiat, joihin olen valmis taipumaan. Löysin sen naiseuden itsestäni, joka oli vuosikausia piilossa, löysin sen itsevarmuuden, joka auttaa minua etenemään niin urallani kuin henkilökohtaisessa elämässäni. Löysin taas sen ilon jokaisesta päivästä, hymyn ja naurun, jotka olivat karanneet jonnekkin. Löysin itseni, sen parhaimman minän itselleni ja muille.



Kahteen vuoteen mahtuu niin paljon asioita, joista olen iloinen ja ylpeä. Lonkasta lonkkaan ylettyvä taisteluarpi on yksi niistä asioista, joka muistuttaa jokainen päivä siitä matkasta ja taistelusta, jonka tein. Ei se, että salilla on vietetty satoja tunteja, eikä se, että juoksu- ja pyöräilykilometrejä on kertynyt satoja, anna ehkä sitä merkitystä asioille kuin mitä taisteluarpi minulle antaa.
Se kertoo siitä, mitä lähti entisestä minästä  pois, se kertoo siitä, mitä sain tilalle ja ennustaa ehkä osittain sitä, mitä vielä haluan. Koska minä haluan vielä. Ne muut arvet, joita elämän aikana on kertynyt, ovat osittain vaalenneet ja menettäneet suurimman merktiyksensä. On aivan turha jäädä märehtimään menneitä vaan enemmän keskityn nykyään siihen, että omat unelmani ja haaveeni toteutuvat. Kynnysmatoksi minusta ei ole, vaan päätän ihan itse sen, kenen kanssa aikaani vietän.



Kahden vuoden aikana opin myös päästämään ihmisä lähelleni. Opin uskaltamaan kertomaan omat mielipiteeni ja ajatukseni häpeilemättä. Ne ovat osa minua. Se, joka ei minua tällaisena hyväksy, ei mahdu piiriini, näin se vain menee. Koska enää minä en mielistele.
Olen oppinut läheisyydestä paljon, olen oppinut välittämisestä enemmän kuin ennen ja olen oppinut rakastamaan. Olen oppinut niin paljon, että välillä oikein hirvittää. Elämässä on niin paljon hyvää, kun se vain osaa kaivaa esiin. Toisen ihmisen vilpitön lähelle päästäminen on yksi asioista, joista olen kiitollinen. Minun ei tarvitse olla yhtään sen enempää kuin mitä olen. Minun ei tarvitse häpeillä omaa olemistani, omaa ulkonäköäni tai mitään, mitä minussa on. Koska tällaiseksi minä tulin. Tutuksi itselleni, tutuksi toiselle.


Se takarivin tyttö on nyt siellä jumppasalissa joku muu. Joku toinen, joka ehkä tekee saman matkan kuin minä. Ja hänelle minä haluan toivottaa hyvää matkaa ja tsemppiä. Minä siirryin riveissä eteenpäin ja viihdyn siellä, tulen jatkossakin viihtymään. Toivon, että mahdollisesti sinä olisit siellä vähän edempänä kanssani heti, kun olet siihen valmis. Koska tämä on sellainen matka, joka kannattaa tehdä.

Minä nautin elämästä, nautin jokaisesta pienestä asiasta, joka eteeni tulee. Elän niin, kuin minusta tuntuu parhaimmalta, tietenkin ottaen lähmmiäiseni huomioon. Itsekkääksi ei ole tarvetta ryhtyä. Teen asioita juuri niin, kuin mikä milloinkin tuntuu mielestäni hyvälle. Ei ole tarvetta jarrutella asioita vain sen takia, että jonkin asian pitää tapahtua tietyn ajan kuluttua. Minä aion nauttia jokaisesta hetkestä niinkuin se olisi viimeinen hetki. Koska olen sen ansainnut. Ihan niinkuin sinäkin.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Bio-aseita, puna-armeijaa ja tiimityöskentelyä

Ensiesittelyssä Elämyslahjojen tuotepäällikkö Katri, hauska tutustua. Vastaan myös Elämyslahjojen myyntipisteistä Itäkeskuksessa ja Kampissa. Töitä on paljon, mutta tunnustan, yhtään päivää ei ole tarvinnut naama nuriperin töissä olla. Työ on niin vaihtelevaa, monipuolista ja antavaa, etten päivääkään vaihtaisi näistä pois. Toimisto, jossa työskentelen, sijaitsee Lauttasaaressa ja siellä olen tähän asti ollut yksin, ensi viikolla tilanne tulee muuttumaan, hyvä niin. Onneni on ollut kuitenkin saada myyntipisteillemme niin hyviä nuoria töihin, etten ole ainakaan kärsinyt sosiaalisten kontaktien puutteesta työaikana. Nämä nuoret ovat kaikki motivoituneita, innokkaita osaajia, meidän lahjaexperttejämme. Lahjaexpertit, jotka päivittäin ovat kontaktissa asiakkaidemme kanssa, auttavat, neuvovat, myyvät ja suosittelevat kaikkia tarjoamiamme elämyksiä, eli heillä on kutakuinkin hallussan 1000:n eri tuotteen osaamiset. Siinä on tekemistä ja itse teen parhaani siinä, että lisää upeita elämyskiä tulee tarjolle viikottain.

Myyntipisteillä tehdään töitä pienellä porukalla ja toisinaan vaikkapa sairaustapauksen vuoksi joudutaan venymään vähän työaikojen ja vapaiden suhteen. Onneksi näitä tulee harvemmin, mutta tulee kuitenkin, niinkuin kaikilla.  Haluan itse kannustaa näitä nuoria parhaalla mahdollisella tavalla, tarjota tukea ja opastaa, jotta he sitten myöhemminkin olisivat yhtä hyviä tekijöitä, vaikka olisivatkin ehkä jonkun toisen palveluksessa. Pidän siitä, että voin tarjota näille nuorille mahdollisuuksia käydä testaamassa elämyksiämme, koska he niistä asiakkaille eniten kertovat, he niitä suosittelevat ja aina se, että myyjällä on totuudenperäinen ja asiantunteva tieto palvelusta, näkyy myynneissä. Tämä testaaminen tekee siis hyvää sekä työntekijälle, työnantajalle ja palveluntarjoajallemme Lisääntynyt myynti ei varmasti haittaa ketään.



Viime sunnuntaina porukka kävi testaamassa huonepakopeliä Helsingissä. Tämän elämyksen valitsin heille ihan sen takia, että 6 myyjää pääsi samaan aikaan elämystä kokemaan. Aamu- ja iltavuorot, opiskelut yms. ovat aina jotenkin rajoittavia tekijöitä aikataulujen suhteen, mutta tämä onnistui.
Halusin että lahjaexpertit hitsaavat sitä yhteenkuuluvuuttaan ja yhteisen tekemisen meininkiä entistä enemmän, koska viimeiset pari viikkoa ovat olleet taas aika tiukkoja ja venymisen ja vanumisen jälkeen pinnat saattavat vähän jo kiristyä.
Mutta ennenkuin työntekijöille selvisi se, että minkä elämyksen he käyvät testaamassa, olin antanut heille elämyslahjakorttien muodossa vihjeitä tulevasta elämyksestä. Muutaman vinkin jälkeen jo yhden nuoren hoksottimet pelasivat ja hän keksi ratkaisun tulevan elämyksen suhteen.

Työntekijät marssivat reippaina sovittuun tapaamispaikkaan ja kaikki ajoissa, ei myöhästelyä! Pelipaikka löytyi helposti, aMazed Games sijaitsee hyvällä paikalla Lönnrotinkadulla

Vastaanotossa työskentelevä henkilö oli itse suht uusi työssään, mutta opasti hienosti ja kertoi ohjeet todella selkeästi odotushuoneessa, jossa oli sohvat istumista varten ja esille oli laitettu erilaista rekvisiittaa, kuten avaimia ja lukkoja, pakohuoneisiin liittyvää rekvisiittaa. Nämä loivat jo hienoista jännistystä ilmaan, mutta ketäänhän ei vielä tässä vaiheessa jännittänyt, ei varmaan.
Odotellessa pakohuoneeseen pääsyä vastaanoton työntekijä kertoi pieniä vinkkejä siitä, mistä vihjeitä ehkä kannattaa etsiä ja mistä ehkä ei. Ja mitä tapahtuu jos jääkin jumiin pelissä?



Pakohuoneita on 4, meidän työntekijöillemme olin valinnut Kaskoisagentti X:n. Se vaikutti minusta niin hauskalta. Kaksoisagenttihuoneessa sinun epäilläään varastaneen salaisen bioaseen Neuvostoliiton puna-armeijalta. Tästä syystä sinut lukitaan KGB-agentin huoneeseen ja joudut odottamaan siellä kuulustelijaa, joka tulisi tunnin päästä. Tunnin päästä. Ennen sitä on päästävä pois!

Huoneessa soi erikoinen musiikki, joka lisäsi jännistystä ennenstään. Lisäksi ovien sulkeuduttua tietoisuus siitä, että aikaa on vain tunti sai sydämen hypähtämään muutaman ylimääräisen voltin. yksi vaivainen tunti. Tuli kiire paeta.
Nuoret kävivät toimeen heti pienen hermostuneen naureskelun ja hämmenyksen jälkeen. Kaikki tutkivat tilaa, jokainen oivalsi jotain, eikä kukaan vain seisoskellut paikallaan sormi suussa. Nuoret toimivat alusta alkaen todella hyvin tiiminä. Tehtävät jakautuivat jokseenkin luonnostaan näiden agenttien kesken; yksi penkoi paikkoja, yksi laskeskeli ja yksi ideoi. Jokainen oivalsi jotain, ajatuksia vaihdettiin aktiivisesti ja kaikkien ideat otettiin huomioon. Kukaan ei jäänyt tässä pelissä sivuun. Kaikki olivat agentteja, Kaksoisagentteja lukitussa kuulusteluhuoneessa.
Oli hienoa huomata, ettei kukaan dominoinut tilannetta millään tavalla vaan tiimi työskenteli koko ajan yhdessä.


Nämä nuoret selvittivät tiensä ulos huoneesta hienossa ajassa. Peliaikaa jäi vielä reilu 6 minuuttia jäljelle! Se on hienosti suoriuduttu se. Nuorille jäi aivan mahtavat fiilikset tästä elämyksestä, onnistumisia ja oivaltamisen iloa. Pieni adrenaliiniryöppykään ei tuntunut ketään haittaavan. Muutamalla tuli tarve jo päästä seuraavien huoneiden kimppuun.

Kommentointi pelin jälkeen oli kiivasta. Jokainen oli nauttinut tästä elämyksestä täysin. Jokainen sai enemmän irti kuin mitä olisi odottanut. Yhteinen tekeminen, yhteinen oivaltaminen ja samaan päämäärään tähtääminen teki tälle porukalle hyvää. Ja se näkyi heti maanantain tuloksissa, se näkyi maanantaina työntekijöiden ilmeistä ja eleistä. Uskonpa, että kun seuraava asiakas menee etsimään tämäntyylistä lahjaa, meidän lahjaexperttimme osaavat kertoa palavin silmin tämän pelin mahtavuudesta.




sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kiitos kesälle!

Alkaa pikkuhiljaa olemaan syksyn tuntua, hämärtää ja enää ei käydä iltalenkillä pelkkä toppi päällä. Aika moni ystävistä on juhlinut viikonloppuna Ventesialaisia, kesän loppumista. Tuntuu jotenkin haikealle katsoa ulos, hämärtää jo niin kovin aikaisin ja pian on aika kaivella taas niitä syksyisiä turjakkeita kaapin perukoilta ja ei mene kuin hetki ja on jo talvivaatteiden vuoro.



Mulla on jotenkin haikea olo. Tämä kesä oli hyvä kesä. Tämä kesä antoi todella paljon. Paljon onnellisia asioita, uusia kokemuksia, uusia ystäviä, paikkoja, hyviä hetkiä vanhojen ystävien kanssa, ajatuksia ja onnistumisia. Ja tämä oli erilainen kesä monella tavalla. Mielessä on monia lämpimiä muistoja, hyviä fiiliksiä ja silti vielä ihan mielettömät odotuksen ensi kesän tuleville muistoille. Tulevat muistot vielä niistä toteutumattomista asioista, mutta kuitenkin asioista, joiden uskovan olevan ensi kesän jälkeen toteutuneita muistoja. Ajatus siitä, että ihania asioita tulee jatkossakin tapahtumaan kesä toisensa jälkeen saa hymyilyttämään.

Tänä kesänä kierrettiin useilla festareilla ja joka kerta oli kivaa. Tänä kesänä lennettiin, ajettiin huippunopeilla autoilla, mökkeiltiin, käytiin nauttimassa kuohuvaa, laulettiin, istuttiin laiturin nokassa hiljaa. Oltiin vain. Vaikka ensin pelkäsin, etten osaa irroittaa töistäni edes loman ajaksi, onnistuin kuintekin niin tekemään. Akut tuli ladattua kunnolla.

Kesä mietitytti myös sen puolesta, että Mikalla oli koko kesä buukattu kiinni. Ajatukset siitä, ettei juurikaan ehditä näkemään eikä tutustumaan hiersivät tietenkin pientä pääkoppaa, mutta me ehdimme. Yllättävän kivuttomasti tämä meni. Vaikka ikävä välilllä kalvaa, mietin, ettei ehkä ole kauniimpaa ja väkevämpää tunnetta kuin ikävä. Vaikka se ikävä pelottaa, siksi, että jotenkin on ikävissään haavoittuvimmillaan. Mutta kuitenkin, sitä antautuu toiselle rohekasti, se on kiva.




Annetaan syksyn tulla kuitenkin. Hyvä syy taas sytytellä kynttilöitä, istua rauhassa kotona villasukat jalassa ja jatkaa elämästä nauttimisesta. Tämä ei ole yhtään pöllömpää olemista.




maanantai 24. elokuuta 2015

Kiitos. Kiitos sinusta ja kiitos minusta.

Viime viikot ovat olleet varsinaista tunteiden vuoristorataa. Läheisen saatto viimeiselle matkalleen viikonloppuna sai outoja asioita aikaiseksi, outoja tunteita ja ajatuksia. Ajatuksia kuolemasta, hyvällä tavalla kuitenkin, vai voiko kuolemasta sanoa hyvällä tavalla. Tarkoitan sitä, että kuolema väistämättä tulee eteen, eikä sitä oikeasti ajattele joka päivä, mutta juuri vaikkapa siunastilaisuudessa se tuli niin konkreettisesti esiin. Kuolema ja elämän päättyminen. Kuolema koskettaa meitä näköjään aina silloin, kun se tulee kohdalle. Elämän loppuminen, yllättäen tai aavistettuna, joillain ehkä jo toivottunakin. Tämäkin kuolema tuli yllättäen. Ei sitä osannut odottaa ja se tuli aivan liian aikaisin. Mutta se tuli, eikä tilanne voi enää koskaan muuttua.



Siunaustilaisuuden aikana ehdin miettimään paljon. Mietin sitä, miten vainaja eli elämänsä. Oliko hän onnellinen, osasiko nauttia tarpeeksi ja oliko hänen elämänsä ehkä sellainen elämä, kuin hän toivoi? Entä jos tilanne tulisi omalle kohdalle, miten minä summaisin oman taipaleeni.
On paljon asioita, jotka olisivat voineet mennä toisella tavalla, asioita, joissa olisin voinut toimia toisin, mutta vielä on paljon asioita, joihin minä pystyn vaikuttamaan ja joiden eteen minä voin tehdä töitä, ollakseni onnellinen.



Minä uskon siihen, että tuntiessani itseni, hyväksyessäni omat virheeni ja puutteni, mutta silti rakasteassani itseäni, olen jo vähän jyvällä asiasta. Jos en itse hyväksy itseäni, kuinka voin odottaa, että kukaan mukaan sitä tekee? Ja jos elämä on alituista epävarmuutta, eipä se varmaankaan kovin tyydyttävää ja antavaa elämää ole. Monet meistä on opetettu asettamaan itsemme aina viimeiseksi. Tekeekö sellainen jatkuva uhrautuminen toisten puolesta meistä jotenkin parempia ihmisiä? En usko.Uskon, että itsensä aina viimeiseksi jättäminen tekee meistä lopulta katkeria. Sen tiedän, etten itse voi jättää onneani muiden varaan, sillä oma onneni tulee minun sisältäni. Mutta vaikka en jätä sitä muiden varaan, he muut voivat kuitenkin jakaa iloni.

Minä tunnen suunnatonta kiitollisuutta tällä hetkellä, kiitollisuutta ja rakkautta. Kiitän lapsistani, kiitän kumppanistani, kiitän ystävistäni, läheisistäni ja itsestäni. Olen oikeasti kiitollinen siitä mitä minulla tällä hetkellä on. Kiitän jokaisesta uudesta aamusta elämässäni. Kiitän jokaisesta uudesta mahdollisuudesta ja haasteesta. Minulle on taas tulossa hieno päivä huomenna.





lauantai 1. elokuuta 2015

Pidä minut lähelläsi

Ensimmäinen puhelu, toinen puhelu, kolmaskin puhelu....äkkiä huomaamme puhuvamme päivittäin, nautimme yhteisistä juttelutuokioista ja alamme puhumaan muustakin kuin työasioista. Huomaamatta tai tarkoituksella, sen ei ole väliä. Kiinnostus kasvaa ja jokaisen puhelun jälkeen tulee lämmin ja hyvä olo, alamme tuntemaan vetoa toisiamme kohtaan ja tapailemme. Silti jokin välillä pelotti ja hetkittäin oli vähän epävarma olo. Pelko rakastumisesta?

Jokainen meistä on varmasti kokenut rakkaudessa kolhjuja, joku ehkä tullut jätetyksi, toinen petetyksi, joku ehkä menettänyt rakastamansa ihmisen tai voihan rakkaus päättyä vaikka alkoholisimiin tai muuhun ylitsepääsemättömään ongelmaan. Kaikista näistä seuraa varmasti kipua ja tuskaa. Jotkut ihmiset varmasti osaavat käsitellä nämä asiat helpommin kuin toiset. Ehkä he surevat hetken aikaa, parantelevat hetken ja sitten jatkavat elämäänsä. Rakastuvat uudelleen ja nauttivat rakkauden tunteista ja elämästä.
Toiset (lue minä) tekevät taas näistä asioista vielä hankalampia. Siitä tulee ongelma, joka aiheuttaa kipuilua ja ehkä jopa pelkoa rakkaudentunteeseen. Ajatus siitä, että taas kävisi samoja ikäviä ja satuttavia asioita, kärsimystä siitä, että kiellän itseltäni sen hienon tunteen, joka rakastumisesta syntyy. Se oli ongelma.

Se, että voisin rakastaa toista, vaati oman itseni löytämisen kokonaisena ihmisenä. Yhteyden löytyminen kaikkiin omiin piirteisiini, ominaisuuksiini ja vartalooni rakastettavana ja kunnioitettavana, Ja kaikkien niiden asioiden ja ominaisuuksien hyväksyntä, itselleni. Kohtasin kokonaisen minäni, kaikkine hyvine- ja huonoine puolineni. Kun ymmärsin sen, että minä olen tällainen, antoi se mahdollisuuden kohdata toinen ihminen kokonaisena ihmisenä, ihmisenä minun elämässäni.

Olen 45-vuotias ja minusta tuntuu tällä hetkellä erittäin hyvälle. Olen hyväksynyt sen, että menneisyyden asiat eivät voi olla onneni tiellä. On asioita, joihin en ole voinut itse mitenkään vaikuttaa, enkä voi antaa niiden asioiden olla esteenä onnelleni. Tulen varmasti tekemään virheitä suhteesssa tai käyttäytymään huonosti, mutta tarkoitus ei ole kuitenkaan loukata. En halua olla varpaillani enkä halua sinunkaan olevan. Haluan, että annamme aikaa toisillemme ja asetamme tämän suhteen etusijalle valinnoissamme. Haluan, että pidät minua tärkeänä, koska minäkin pidän sinua tärkeänä. En halua kohdella sinua huonosti, enkä halua sitä sinulta. Sinun tarpeesi ovat tärkeitä minulle ja minun sinulle. Haluan tulla rakastetuksi, haluan kosketustasi ja hyväksyntääsi. Niitä asioita minä haluan.

Ja haluan, että pidät minua lähelläsi.